Neran monet kasvot

Nerassahan on siis saksanpaimenkoiraa, lapinporokoiraa sekä rottweileria. Kadulla aina kuulee, kuinka Nera on varmasti sakemannin pentu, pieni ja oikean värinenkin. Ja kun rottweiler-ihmiset kuulevat siinä olevan tätä jaloa rotua, he eivät voi uskoa korviaan. Samoin taas ihmiset, jotka tietävät porokoiran näkevät Nerassa vain sitä, lukuunottamatta väriä. Päätin siis etsiä kuvia, joissa näkyy yhdessä paketissa nämä kaikki. Jos ei tunne rotuja, ei välttämättä ymmärrä mikä siinä on sitä.

Porokoira

Rotikan hymy, porokoiran ilme ja sakemannin korvat.

Saksanpaimenkoira

rottweiler

Omaan silmään jokaisesta kuvasta paistaa vähän jokaista rotua, mutta listasin ne, jotka näkyvät parhaiten. 

Vähän syömisestä

Joka kerta kun menen ystävieni luo, joilla on koira, ihmettelen miksei ruokaa saa jättää esille. Tai kun menen Neran kanssa miittiin ihmettelen miksi kaikki koirat roikkuvat kuolat valuen minun perässäni. En ikinä jaksa muistaa, ettei muut koirat ole nirsoja ruoan suhteen, vaan syövät kaiken mahdollisen mikä eteen sattuu. Toisaalta se on siunaus ettei Nera syö muuta kuin omaa ruokaansa, jos sitäkään, sillä en ehkä jaksaisi koko ajan vahtia ruokaa ja lukita kaappeja joittei oma sesse saisi ähkyä. Enemmän se on ehkä kirous, sillä ruoan kanssa on painittu enemmän kuin minkään muun asian kanssa.

Pentukodissa tarjottiin Profinea, jota saatiin myös pussi kotiin. Ruoka-ajan koittaessa ei suostunut syömään. Emme siitä kuitenkaan lannistuneet, sillä paikka oli pennulle aivan uusi. Nera ei kuitenkaan ollut ikinä pelokas tai itkenyt, rohkea pentu siis, joten sen kannalta olisi voinut ihmetellä miksei ruoka maistu. Vasta parin päivän päästä nappuloita meni niukalti kurkusta alas. No, minkäs teet. Koko pentuaika ja vähän ylikin meni eri nappuloiden tutkimiseen. Eukanuba, hill's, royal canin, britt jne. Näistä parhaiten meni alas Royal Canin, vaikka sekin todella nihkeästi.

Edelleen voi mennä useita päiviä eikä ruoka edelleenkään maistu. Pentuaikana se oli järkyttävää, sillä Nera ei kasvanut ja se oli todella laiha. Tietysti nappuloiden ohella kokeilimme raakaa lihaa eri muodoissa ja mitä ikinä keksiikään koiralle kokeilla. Lopulta kokeilimme NEUta, joka osui ja upposi nappuloiden lisukkeena. Massaa alkoi kerääntyä, muttei kuitenkaan koko tullut muutoin lisää. Kasvu loppui viiden kuukauden ikäisenä (53 cm).

On ollut on-off aikoja, jolloin koira joko syö tai on syömättä. Sen olemme huomanneet, että kilpailun alla syö, muuten ei. Kissoja on "kiusattu" Neran pieni ikä laittamalla ne kupin lähettyville, jotta koira söisi. Myös koirakaverin ollessa lähellä ruoka maistuu, mutta antaa kuitenkin toisen tulla kupille. Hoidossa tuo ei syö ollenkaan jos taloudessa ei muita eläimiä ole. Myöskään lisätty liikunta ei auta. Koira voi vain maata maha kuristen lenkin jälkeen, vaikka ruokaa olisi tarjolla. Ruoka-ajan säännöstelyä ollaan kokeiltu myöskin eli kuppi on esillä n 20 minuuttia ja jos koira ei syö, se otetaan pois. Käytännössä olemme kokeilleet siis kaikkea, tuloksetta.

Nykyään Nera on 53 cm ja painaa 15 kg. Luut tuntuvat, mutteivät näy, eikä koira näytä muutenkaan huonokuntoiselta. Eli huonompaan päin ei ainakaan olla menossa!

Xmas got me fat

Ihanaa, tännekin sitä lunta loppujenlopuksi tuli! Valkoinen Joulu on aivan pakollinen. Laitoin jo pääni pantiksi ettei sitä tulisi, niin synkkää ja sateista ollut varsinkin täällä Turussa. Loma alkoi ja sille onkin ollut niiin suuri tarve! Lukio raastaa opiskelijoita kuin juustoa, ainakin tuntuu siltä. Läksyiltä ja lukemisilta ei silti vältytä, mutta minkäs teet. Kohta sekin on ohi, mutta sitä ennen henkihieverissä puserretaan eteenpäin.

Lomanpuolikas on vietetty maalla. 23. päivä tuli ikävä uutinen sairaalasta. Pappa pääsi taivaaseen, yllättäen, vaikka sydänvika oli jo ollut vuosia ja sairaalassa rampattu syystä jos toisesta useamman vuoden ajan. Surussahan ne päivät vierivät, mutta onneksi on tukiverkosto ympärillä. Onni onnettomuudessa: saimme yhteyden tätiini, jota en ole yli kymmeneen vuoteen nähnyt enkä edes muista enää miltä hän näyttää. Toivottavasti näemme pian ja saan tutustua häneen! Itse jouluaatto meni serkuilla eikä tänäkään vuonna kukaan jäänyt nälkäiseksi.

Sain tartuttua kameraan ja raahauduttua pihalle. Oikeastaan tein sen todella mielläni, sillä en ole ehtinyt valon takia kuvaamaan arkena. Lumi motivoi vielä lisää, koska kukapa kuvaisi mieluummin kuraista ja kuollutta kuin kaunista pumpulimaisemaa? Niinpä. Siiri ei ehkä arvostanut yhtä paljon kuin Nera, joka muuten pääsi mamman terapiakoiraksi pariksi päiväksi. Niin innoissaan omasta pihasta koko koira oli, että piti jalka teloa. En tiedä johtuiko anturan halkeaminen kymästä ja veuhkaamisesta vai osuiko se johonkin. Kuitenkin nyt on jaluri patukassa. Jos kukaan on koskaan nähnyt hauskoissa kotivideoissa koiria joille on ensimmäistä kertaa laitettu tossut jalkaan, niin siltä Nera näytti. Kyllä pisti kaikkien kasvoille hymyn,

Arvostaisin suuresti, jos jollain olisi ideoita miten saada nirso koira syömään! Nera on taas ollut kolme päivää syömättä mitään. Ei mene pelkät napit, ei lihat raakana ei kypsänä. Ei sörsselssönit tms. Heti kun on ollut poissa kissojen eli kilpailun luota, ei enää syö. Vihdoinkin niiden kaikkien mahdollisten nappuloiden ja lihapötköjen joukosta kun löydettiin sopivat, niin taas tuli takapakkia. Niin ja tietysti juuri sitä lihaa ei saa täältä päin mitä N söi. Eipä se voi nälkään kuolla ruokakuppi nokan edessä. Eihän...

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Throwback

Elonmerkkejä lähettelen! Viime viikolla selasin kaikki vanhat kuvat läpi ja löysin pari kivaa, jotka tässä jaan myös teidän kanssanne. Olisin tietysti voinut tallentaa enemmänkin, mutta tuolta jostain ne tarvittaessa löytyy. Ensimmäisessä iki-ihanainen Nera tietysti, kesältä 2013 omista hiuksistani päätellen ainakin. Toisessa jäärä-Taavi, norfolkinterrieri. Ihana vanha pappa-koira 9-v. Sitten vielä vauvakoira Väinö (2013). Nykyisinhän Väpä on iso jössikkä, ainakin 75 cm, mutta tuossa vielä edustaa sykissä tyytyväisenä ja tietämättömänä.

Neraa on kova ikävä ja tuska vain lisääntyy päivä päivältä. Pitää varmaan alkaa keksiä varasuunnitelmia, koska eihän tätä nyt voi enää kestää. Viimeiset kolme vuotta viettänyt rakkaan koiran kanssa, päivittäin mennyt ja harrastanut sen kanssa enemmän tai vähemmän. Valokuvaus, muutamat kaverit, LIIKUNTA ja noh, bloggaus eivät ole oikeastaan mitään enää ilman koiraa ja ne osat elämästäni ovat aika kuolleita. Täällä sitä väkisin silti mennä porskutetaan eteenpäin.

Kuvahaaste

Ohjeet: Kuvahaasteen ideana on laittaa 1-2 kuvaa ennalta määrättyihin kategorioihin. Sen jälkeen kirjoitat pienen perustelun/kuvatekstin miksi valitsit juuri sen kuvan. Lemmikin täytyy esiintyä kuvassa tavalla tai toisella. Tarkoituksena ei ole ottaa uutta kuvaa, vaan kaivaa juurikin niitä vanhoja. Voit osallistua kaikilla lemmikeilläsi, jos niin haluat. Haasteen jälkeen haasta uudet blogaajat ja muista huumori!

Kategoriat: paras yhteiskuva, treenaamassa, kisaamassa, paras kesäkuva, paras talvikuva, tunnelmallinen kuva, hassuin ilme, lomalla, töissä, tihutöissä ja toinen identiteetti

Treenaamassa: mehän ei siis mitään harrasteta, mutta mitä nyt itselle tulee mieleen kokeilla. Tässä äiti ja Nera 2013 syksyllä.

Toinen identiteetti. Aina, kun Nera haistaa jonkun eläimen tai näkee esim. lintuja, se sekoaa ja lähtee niiden perään. Tässä kuvassa se on juuri palaamassa "karkureissultaan". Syksy 2014

Paras kesäkuva. Se on jotenkin vaan kiva! Kesä 2014

Paras yhteiskuva. Ei ole omaa toista koiraa enkä löytänyt itsestäni ja Nerasta kuvaa, joten Nera & Redi kaverikuva saa kelvata. Viime kesältä, kun kävimme Paraisten hiekkakuopilla!

Hassuin ilme. Joskus kieli saattaa vain unohtua ;) Kesältä 2014.

Tunnelmallisin kuva. Siitä oli pari viikkoa, kun olin viimeksi nähnyt Neraa. Lenkillä sitten otin kuvia kun se oli koko päivän kulkenut korvat "luimussa" mun perässä, vaikkei mitään ihmeellistä ollut sattunut, ja siksi se oli niin hassun näköinen. Ehkä molemmilla oli vaan ollut kova ikävä! Lisäsin siihen vielä kukan koristeeksi. Loppukesä 2014

"Töissä", koska ei harrasteta mitään enkä itse käyt töissä niin laitoin kuvan, jossa Nera leikkii. Se on sen työtä. Syksy 2013.

Paras talvikuva. Hmm, ei tämä niin kummoinen ole, käsittelemätönkin vielä. Muistan vain kun sain ensimmäistä kertaa kokeilla 85mm ja otin kaksi kuvaa, joista tämä on toinen. Se oli niin hyvä putki kun vertasi omaan silloiseen kittilinssiin. Talvi 2012.

Lomakuva. Tuli heti mieleen viime kesäinen Katariinanlaaksolenkki, jossa osaa olivat ottamassa minä, Nera, äiti ja mummo. Lenkin päätteeksi Nera sai hetken lepuutella itseään punton takaloosissa.

pentukuume

Pentuja siellä, pentuja täällä. Mutta missä meidän pentu? Tosiaan tuntuu, että joka tuutissa pyörii penneleitä ja kaikkea niihin liittyvää. Omat pentusuunnitelmat menivät mönkään, kun narttu ei ollut omaan tai kasvattajan makuun tarpeeksi terve polviltaan (1/2). Muuten yhdistelmä olisi ollut täydellinen. Nyt vain odottamaan uutta sopivaa yhdistelmää samaiselta kasvattajalta, vaikka siinä saatta mennä jonkin aikaa, sillä sijoitus- ja kasvatuskoirat ovat vielä niin nuoria. Tietysti on muitakin lupaavia kasvattajia, mutta itselle on jäänyt juuri se yksi korvan taakse ja olemme netin välityksellä jo jutelleet.

Kiinnostuneille, kyseessä on siis amerikankarvatonterrieri! Ei ehkä useimmille tullut yllätyksenä, olenhan sellaisesta jo 5-vuotta haaveillut. Ennen Neraa jo siis. Se ei koskaan ole iskenyt äitin makuun, mutta nyt kun luotto on siihen, että osaan kouluttaa ja huolehdin liikunnasta ja muista tarpeista koiran ehdoilla, on ehkä saanut hänen päätään käännettyä. Ja tietysti se, että koira olisi vain minun eikä äiti siitä joutuisi huolehtimaan.

Kuitenkin odotan sitä sopivaa yhdistelmää ja odotan, jotta tiedän varmasti mitä olen tekemässä ja mihin opiskelupaikkaan päädyn tai minne muutan. Tässä pari kuvaa, jos ei ole mitään hajua miltä amerikankarvatonterrieri näyttää.

Unohtamatta tätä karvakasaa!

Such a beautiful world

Kun tosiaan en enää asu Neran kanssa samassa taloudessa, en sitä kovin useasti näe. Kuitenkin viimeviikolla kävin Turussa sitä moikkaamassa ja kävimme tutkailemassa lähimaastoja, joita en vielä kunnolla tunne. Maisemat ainakin olivat huikeat! Paljon mielekkäämpää kulkea alueella, josta ei tiedä mitään, koska silloin ei tylsisty kuten vanhoja polkuja talloessa. Kunhan ei vain eksy..

Kyllä huomaa kunnossa ettei ole koiraa. Ilman Neraa ei vain tule lähdettya lenkille. En tiedä kuinka kauan enää kestän. Lisäksi olen taas tullut allergiseksi. Pitäisi siis olla koko ajan tekemisissä, jottei oireita tulisi. Ulkona selviän, mutta muutama minuutti samassa tilassa sisällä saa aikaan oireita. Siedätysaika on aivan kamalaa, mutta varmaan joskus elämäni aikana "joudun" sen kokemaan.