AHT: American hairless terrier

Jo ennen Neran olemassaoloa, vuodesta 2010, olen haaveillut amerikankarvattonterriereistä (kauhean vaikea taivuttaa). Ensimmäinen syy sen juurtumiseen syvälle sydämeeni on sen karvattomuus - tai pikemminkin allergioimattomuus. Kyllä, olen allerginen koirille. Sitä on vaikea selittää, en edes itse ymmärrä miten, mutta niin vain: kaikista koirista (seropeista) ei tule allergiaa. Myös rotukissat aiheuttavat oireita. Poikkesimpa taas aiheesta. Toinen syy on sen upea luonne. Omasta mielestäni ovat enemmänkin kääpiöpinserimäisiä kuin terrierimäisiä, vaikka onhan molemmissa sitä itsepäisyyttä!

AHT on aivan erilainen koira mistä olen noin muutoin kiinnostunut. Se on pienikokoinen ja eriyisesti - terrieri. Ajattelin aina etten ikinä tulisi hankkimaan terrieriä, koska tuntemani olivat niin itsepäisiä ja haukkuivat turhanpäiväisistä asioista kimeällä äänellään eivätkä ottanut sanaa kuuleviin korviinsa. Toisaalta, haluan koiralta hieman haastetta. En usko saavani vaikeampaa koiraa tai pikemminkin sitä terrieriä, kuin Nera. Terrierit ovat energisiä, eivätkä väsähdä ennen aikojaan. Niiden kanssa voi harrastaa laidasta laitaan eri lajeja. Itseä kiinnostaa eniten match show, cani-cross ja toko. Näihin lajeihin aht sopii loistavasti.

Neran tultua taloon vuonna 2011, en enää ajatellut muita koiria, keskityin vain oman piskin kouluttamiseen ja sen kanssa harrastamiseen. En kuitenkaan koskaan unohtanut tuota vallatonta pikkunahkaa. Puolen vuoden rotukriisin jälkeen päädyin jälleen amerikankarvattomaanterrieriin. Olen pyrkinyt tutustumaan mahdollisimman paljon rotuun, vaikka harmikseni se on harvinainen suomessa eikä kennelliitto ole hyväksynyt sitä viralliseksi roduksi. 

Facebookin etusivu on jatkuvasti täynnä valloittavia tarinoita ja kuvia niin pennuista kuin aikuisistakin yksilöistä. Sain otettua itseäni niskasta kiinni ja laitoin lähimmälle kasvattajalle viestiä, josko pääsisin tutustumaan rotuun livenä, ja sopihan se! Tarkkaa aikaa ei ole vielä päätetty, mutta toivon mukaan se olisi pian. Hyvällä lykyllä silloin olisi pentuja nähtävillä, toisaalta semmoinen saattaisi jopa tarttua mukaan MUKA vahingossa, mutta tuskimpa vain. Ehkä siten saisin myös äitini kiinnostumaan rodusta, vaikka sitä suunnittelenkin itselleni.

Ja kaikille niille ketkä ovat sitä mieltä, että 17-vuotiaan, kotona asuvan tytön on turha kuumeilla pennusta koska se on ajanhukkaa: "pitää elää hetkessä, viiden vuoden päästä asia on aivan toisenlainen, plaaplaa" tiedoksi, että en aio muuttaa mieltäni, tosiaan aion tehdä töitä sen eteen, että koiran saisin. Tietysti siihen menee aikaa, koska tarvitsen koulutuksen ja työn, jotta voin koiraa elättää, sekä aikaa sen kouluttamiseen ja sosialistamiseen. Kiitos kaunis :)